Tänään tuntui töissä siltä, että laittaa päänsä pensaaseen.

Kun katseensa kääntää, näkee liikaa yhdellä kertaa. Ei hahmoa löydy. Ei tiedä mihin on viisasta tarttua juuri nyt.

Mutta otanpa muutaman askeleen taaksepäin

ja valitsen yhden lehden johon takerrun. En kauneinta ota, madonsyömä on paras.

Reiän läpi näkyy merenkulkija, jotenkin niin aidoimmillaan.

- Hetken kuvana, vain palanen taivasta, merta ja ranta lähellä. Pimeää ja tuntematonta enemmän kuin valoa.

Muutama askel taaksepäin. Ja näkymä taas ihan toinen.

Niin.

Mitä tämä steppaaminen eteen ja taaksepäin taas opettikaan...